Hae
Anna Liljeroos

Kun ystävyys loppuu

Vuosia sitten mulla oli hyvä ystävä. Oltiin parhaita kavereita kymmenisen vuotta, siitä lähtien kun tutustuttiin noin 16-kesäisinä. Mun ystävävä oli villi ja vapaa -tyyppinen persoona, jonka seurassa ei tullut tylsää päivää. Hän heittäytyi kaikkeen mukaan ja oli hyvin vahva persoona, osan mielestä jopa pelottava. Ulkoisesti hän oli myös hyvin kaunis ja kenties sen vuoksi moni samanikäinen nuori kadehtikin häntä. Hän oli pikkuvanha ja muutti aikaisin omilleen kun itse asuin vielä kotona vanhempieni luona. Meidän kaveruus oli sielujen sympatiaa ja viihdyttiin yhdessä todella hyvin. Hän oli sellainen ystävä, jolle pystyin puhumaan kaikesta ja koko ystävyys tuntui oikeastaan alusta asti siltä, että se oli niin syvää että elämässä löytää vain harvoin näin läheisiä ihmisiä.

Täysi-ikäisinä reissattiin yhdessä Italiaan, Espanjaan ja Thaimaahan. Juotiin tequilaa Rooman yössä ja otettiin yläosattomissa aurinkoa Krabilla ja Barcelonassa. Elettiin hetkessä ja juotiin viiniä suoraan tonkasta. Elettiin villiä nuoruutta yhdessä myös aika Oulusta Helsinkiin, jonne molempien tie vei. Pääkaupungissa nähtiin vähän vähemmän mutta kuitenkin enemmän kuin kenenkään muun ystäväni kanssa. Tehtiin töitä ja seurusteltiin tahoillamme. Olimme molemmat siis jo asettuneet aloillemme. Minä ostin mieheni kanssa ensimmäisen yhteisen asuntomme ja pian sen jälkeen saimme esikoisemme. Siihen mennessä kun meillä oli ristiäiset, myös ystäväni odotti ensimmäistä lastaan! Mikä ihana onni meitä molempia kohtasikaan kun saimme jakaa myös äitiyden asioita.

Perhesuhteemme olivat hyvin erilaiset kuitenkin. Minulla oli aika vakaa parisuhde, jossa ei ollut myrskyä eikä draamaa mutta ystäväni kävi läpi erilaista elämäntilannetta lapsen isän kanssa. Kuuntelin huolia ja yritin olla tukena, mutta tilanne oli liikaa hänelle. Tuntui pahalta, että tuossa elämän onnellisimmassa vaiheessa, hänellä oli murhetta jota en voinut poistaa. Tuli synnytyksen aika ja hän sai terveen lapsen, mutta yksin. Itse elin onnellisessa parisuhteessa ja suunnittelimme häitä.

Eräänä päivänä kävimme viimeisen puhelumme, jossa tuli riitaa. Asia oli mielestäni mitätön mutta hän koki tilanteen toisin. Tällöin ystäväni katkaisi välit minuun täysin. Päiviä myöhemmin laitoin tekstiviestiä, pyysin anteeksi ja yritin soittaa. Yritin soittaa itse asiassa monta vuotta aina silloin tällöin mutta minulle hän ei vastannut vaikka numero toimi.

Laitoin hänelle viestiä myös hänen perheensä kautta mutta vastausta ei tullut. En koskaan saanut selitystä, enkä ymmärtänyt miksi pieni erimielisyys oli kaatanut vuosikymmenen ystävyyden, sillä en ollut tehnyt mitään anteeksiantamatonta. Toiseksi koin täyden hiljaisuuden ilman sanoja siitä, että ”Heippa, en halua olla ystäväsi enää” sellaisena että jäin roikkumaan välitilaan ilman vastausta. Hiljaisuus oli pahempaa kuin se, että olisin saanut vastauksen mitä tein väärin. Vuosikausia mietin pala kurkussa sitä, että mistä välirikko johtui, sillä en ollut saanut syytä. Vuosikausia itkin muille ystävilleni sitä, että ikävöin häntä ja aina jonkun muiston tuodessa hänet mieleen tunsin surua. Sydämeni oli särkynyt!

Kului kuusi vuotta ja asia vaivasi minua edelleen. Tiesin, että asumme samassa kaupungissa ja tiesin, että meillä on yhteisiä ystäviä mutta en ollut enää yrittänyt ottaa yhteyttä vuosiin. Kaipasin kuitenkin asialle päätöstä ja yritin yhteisten ystäviemme kautta vielä kerran. Sitten hän eräänä päivänä soitti minulle ja sovimme tapaamisen. Näimme kahvilassa ja halasimme lujaa. Halasimme kuin vanhat ystävät, jotka ovat olleet erossa tahtomattaan. Näin asia ei kuitenkaan ollut. Ystäväni näytti vanhentuneen ja minä sen sijaan olin paljon isompi kuin ennen. Joimme kahvia ja vaihdoimme kuulumiset ihan perusasioista, että paljonko lapsia on, missä asumme ja mitä teemme. Emme tienneet toisistamme mitään. Hän ei ollut koskaan tavannut edes kahta lastani ja minä olin nähnyt hänen lapsensa ainoastaan vauvana. Näytimme kuvia ja kertailimme vuosia.

Olin etukäteen päättänyt, että en odota tapaamiselta mitään. Halusin pyytää anteeksi kasvotusten mutta en odottaa mitään enkä vaatia selitystä. Kun tuli sopiva hetki, niin pyysin anteeksi. En tiennyt mitä sen jälkeen tapahtuisi, enkä ikinä sitä olisi arvannutkaan. Ystäväni vastasi nimittäin nyökytellen, että ”kyllä niin, sinä olit niin törkeä ja kohtuuton minulle vaikeassa elämäntilanteessa”. Minä olin siis ollut niin huono ystävä ja kamala ihminen, että hän oli vain päättänyt jatkaa elämää ilman minua. En luonnollisestikaan saanut takaisin anteeksipyyntöä, eikä hän kysynyt mitään miltä minusta oli tuntunut. Kaikki oli vain hänen tarinaansa ja tuskaansa. En tunnistanut tarinasta itseäni.

Lopussa halasimme ja päätimme tapaamisen kohteliaasti. Tästä on nyt aikaa pian neljä vuotta. Emme ole olleet missään yhteyksissä sen jälkeen. Minulle jäi kuitenkin tapaamisesta rauhallinen mieli. Sain vastauksen kysymyksiin, joita olin miettinyt vuosikausia. Vastaus oli, että ystäväni, joka oli minulle niin rakas ja tärkeä vaikka ilman muuta epätäydellinen ihminen hänkin, tärkeä sellaisenaan. Minä taas olin hänen mielestään niin hirveä ihminen, että ilman minua on parempi olla. Hän ajatteli minusta niin kertakaikkisen pahaa, että mietin että en voi olla sellaisen ihmisen ystävä, joka tuntee minut noin sillä en koskaan ajatellut niin hänestä.

En voisi soittaa ihmiselle, käydä kylässä ja kahvitella jos hän oli vuosikausia syyllistänyt minua välirikosta ja nähnyt vikaa vain minussa. Huomasin, että tarinamme tapahtuneesta olivat liian erilaiset. Oli selvää, että ilman molemminpuolista vastaantuloa -anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa, ystävyys ei voinut jatkua.

Koen, että tein kaikkeni ja tiedän sydämessäni, että ole tehnyt mitään niin väärää, että olisin ansainnut tämän. Tiedän myös, että vaikeat asiat hänen elämässään eivät olleet minun syytäni vaikka tavallaan ajattelen, että minä sain niistä maksaa. Minä tiesin liikaa kipeitä asioita ja kun elämässä haluttiin eteenpäin, piti minut unohtaa. Nykyään ystävä tulee mieleeni enää harvakseltaan, enkä kaipaa enää häntä. Meidän ystävyys on osa historiaani mutta ei tulevaisuutta. Meillä oli ihanat kymmenen vuotta ja saimme kokea maailmaa ja nuoruutta yhdessä! Olen kiitollinen, niistä vuosista vaikka ystävyyden loppuminen on kipeimpiä asioita, joita olen kokenut. En koskaan ajatellut, että tietäisin tätä tunnetta kun ystävyys loppuu ja miltä se tuntuu kun joku laittaa välit poikki. Ne tunnetilat ovat rankkoja ja voivat vaivata vuosia ilman asian loppuunkäsittelyä. Toivon, että muillakaan ei ole tällaisesta kokemusta vaikka en varmaan ole yksin.

16 kommenttia

  1. Lissu kirjoitti:

    Minulla on samankaltainen kokemus. Tuin hyvää ystävää elämän kriisissä – läheisen itsemurhan jälkeen. Olin se, joka tilanteesta ja paikasta huolimatta olin kuunteleva korva ja turvallinen olkapää. Kun kriisin alkujärkytys meni ohi, muistutinkin pelkällä olemassa ollollani liian kipeästä asiasta. Tämä ystävä suhtautui minuun tämän jälkeen jopa vihamielisesti. Olen itse päässyt asiasta eteenpäin, mutta aina silloin tällöin muistan sen kamalan epäreiluuden tunteen. Yritän ymmärtää, että ystäväni kriisi oli valtava, ja tämän ystävyyden purkautuminen oli pieni hinta maksettavaksi, jos se jotenkin helpotti hänen oloaan.

  2. Hemppu kirjoitti:

    Minulla on hyvin samankaltainen kokemus. Välirikosta on nyt n 2.5 vuotta. Näen edelleen viikottain unta tästä ex-ystävästäni. Asia tuntuu kipeältä vieläkin. Nykyään se ei enää aiheuta puristavaa tunnetta kaulalla. Koin, että hän tyhjensi kaiken pahanolonsa viimeisessä viestissä ja teki minusta hirviön. En koe olleeni niin hirviö enkä tehneeni useitakaan asioita mitä hän väitti. Toki kukaan ei ole täydellinen, ei hän enkä minä. Yritin myös ottaa yhteyttä useaan kertaan tuloksetta. Olen miettinyt usein millainen tapaaminen olisi jos vaikka sattumalta tavattaisiin. Pelkoni on kuitenkin samankaltainen millainen sulla tapaaminen sitten oli. Ikävä asia mitä ei toivoisi kenellekään.

  3. Anu kirjoitti:

    Olipa koskettava kirjoitus<3 Kokemusta löytyy vastaavasta. Tai ystävyytemme on tällä hetkellä siinä pisteessä että kumpikaan ei tavoittele toista vaikkei mitään riitaa taustalla ole. Itse näen asian niin että olemme kasvaneet erilleen kuin vanha pariskunta. Kipeää se tekee mutta minun puoleltani tämä on ainut oikea ratkaisu koska en tunne enää oloani hyväksi ystäväni seurassa. Ja tiedän että minä olen meidän suhteessa se joka on muuttunut ja paljon. Ja olen ylpeä siitä koska minun on hyvä olla <3

  4. E kirjoitti:

    Olipa ”helpottavaa” lukea että joku muu jossain on myös kokenut jotain niin samankaltaista.❤️ Kurjinta omassa tilanteessani oli se että asiaa ilmeisesti puitiin myös yhteisien ystävien kanssa, mutta minulle ei voinut edes vastata puhelimeen että sen voisi kanssani selvittää. En siis edelleenkään tiedä mitä niin pahaa olen sanonut tai tehnyt että ystävyys täytyy katkaista täysin, eikä sille saa edes mitään loppuratkaisua kun vanhaan ystävään ei saa edes yhteyttä. Ja olen vissiin jollain tavalla niin kamala ihminen että mulle tää on käynyt kaksi kertaa,siis kahden eri ystävän kanssa.
    Olen koittanut ”lohduttautua” ajatuksella että ehkä se ystävyys ei sitten ikinä ollutkaan niin lujaa ja ”syvää”, jos sitä kriisiä ei sitten voi selvittää asianosaisen kanssa.

  5. M kirjoitti:

    Kiitos kirjoituksestasi. Se toi mieleeni, että… Itse olen kokenut myös ystävän menetyksen, hänen loukattuaan minua niin syvästi, etten pystynyt hänelle antamaan silloin anteeksi. Pettymyksen tunne hyvän ystävän tekoihin oli todella suuri, mutta silti hänen menettäminen tuntui monta vuotta kipeältä. Ikävä ja kaipuu painoi. Tapahtuneesta on kulunut nyt vuosia, asian kanssa olen sujut, nimittäin minäkin tiedän, etten itse ole tehnyt mitään väärää.

  6. Iidu kirjoitti:

    Tämä kolahti. Oma lapsuudenystäväni, jonka kanssa olimme olleet todella hyviä ystäviä jo ennen kouluikää, laittoi välit poikki kanssani. Tai mitä ilmeisimmin, tilanne on siis se, että hän ei vain enää vastannut viestiini, jonka hänelle lähetin yli 2 vuotta sitten. Näimme viimeisen kerran kaksi ja puoli vuotta sitten, elämäntilanteemme ovat aika erilaiset, mutta en mitenkään arvannut, että yli 20 vuoden ystävyyden jälkeen toinen vain katoaa jonnekin, ei vastaa viesteihini ja yhteydenottoihini, eikä anna mitään selitystä että miksi. Alkuun ajattelin, että kyllä hän vastailee kun kerkiää, mutta kun onnittelin synttärinä kesällä enkä ollut saanut vastausta jouluun mennessä kun jouluja toivottelin, vaikka oli viestit vastaanottanut, niin alkoi valjeta karu totuus. Pitkään elättelin toiveita, mutta sitten oli pakko myöntää, että ei sitä vastausta välttämättä tule ikinä. En osaa sanoa mitään syytä, miksi näin kävi ja kyllä se mieltä kalvaa, kun tiedän kuitenkin, että hän asustelee viereisessä kaupungissa ja on herraisä kuitenkin elossa. Ehkä se on sitten se elämäntilanne, minä olen naimisissa ja minulla on lapsia, hän on lapseton ja erosi juuri ennen kuin lopetti yhteydenpidon. Mutta, niin kuin sanoit, itsellä on juuri sellainen tunne, kuin sydän olisi särkynyt. 🙁 ps. Blogisi on mahtava, olen lukenut alkuajoista lähtien <3

  7. PikkuMyy kirjoitti:

    Hieno kirjoitus, kiitos tästä aiheesta. Itse olen ollut lapsuudessa se ystävä, joka on jätetty ilman selityksiä, mutta nuoruudessa ja aikuisiällä olen myös itse päättänyt tietoisesti kaksi hyvinkin tiivistä ystävyyttä. Molemmissa koin vuosia sellaista pompottelua ja olin aina se kiltti osapuoli, joka taipui toisen tahtoon, että eräänä päivänä se vuosia kestänyt jatkumo vain oli liikaa. Olisin toki voinut perustella tilanteen paremmin, mutta koin sen haastavaksi. Toinen ystävyyksistä oli sellainen, että se oli alkanut viedä hirveästi energiaani ja olin aina tapaamisen jälkeen täysin loppu ja lamaantunut. Mielestäni nämä ”energia-asiat” ovat todella tärkeitä ystävyydessä aikuisiällä. Kenelle voin itse antaa hyvää energiaa ja keneltä sitä saan – näitä tulee mietittyä ja rajaan kyllä nykyään tarkasti sitä, kenelle vapaa-ajalla aikaani annan, töissä kun sitä ei voi valita. Niiden ystävyyssuhteiden tilalle, jotka koin alistavaksi, olen saanut tasavertaisia, ihania ystävyyksiä, joissa tuetaan puolin ja toisin. Olen nykyäänkin herkkänä sille, ettei joku ala käyttää kiltteyttäni hyväkseen, sen ne aiemmat ystävyydet jättivät minulle. Ehkä olen välillä liiankin herkkänä sille, mutta koen sen olevan toisaalta tervettä itsearvostusta ja sitä, ettei toisen hyväksyntää tarvitse hakea samoin kuin nuorena. Vanhat ystävyydet käyvät joskus mielessäni ja huomaan välittäväni näistä ihmisistä yhä (tämän huomaa kun kuulee jotain heidän elämästään yhteisiltä tutuilta tai somen kautta), mutta en halua heitä enää elämääni.
    Olisi ihana kuulla mitä ajattelet energian merkityksestä ihmissuhteissa. Keneltä saat energiaa, tunnistatko jonkun energiasyöpöksi? Onko hyväksyttävää päättää ystävyys sen vuoksi, että toinen imee aivan kuiviin ja vie energian? Montako läheistä ystävyyssuhdetta jaksat hoitaa kerrallaan? 🙂

  8. TuMu kirjoitti:

    Se tunne, kun ystävä jonka kanssa olet lapsuudesta aikuisuuteen ollut kuin paita ja peppu, yhtäkkiä ilman mitään näkyvää syytä lopettaa yhteydenpidon eikä vastaa puheluihisi eikä minkäänlaisiin viesteihisi, on todella surullista, loukkaavaa, hämmentävää. Pahinta vielä se, että hän yllättävässä kohtaamisessa kadulla käänsi vaan päänsä pois eikä ollut tuntevinaankaan. Viimeinen tapaamisemme ystävinä oli mukava kahvihetki nauruineen ja maailman parantamiseen. Sitten yhtäkkiä ei mitään yhteyttä. Tästä on kulunut yli 20vuotta…silti kaipaan häntä edelleen…meillä on niin hienoja yhteisiä muistoja että haluisi niitä joskus yhdessä muistella.

  9. V kirjoitti:

    Tämä kirjoitus kosketti tosi paljon. Mulla oli ennen ystävä ja oltiin oltu ystäviä esikoulusta lukion viimeiseen luokkaan saakka. Lukiossa olimme aina kolmen hengen tyttöporukalla, hitsauduttiin yhteen lujasti ja jaettiin kaikki ilot ja surut.
    Ylioppilaslakit saatuamme sovittiin illan bileistä, joihin tämä yksi ystävä ei aikonut tulla syystä tai toisesta. Illalla nähtiin toisen kaverini kanssa hänet sitten kuitenkin baarissa, aivan eri porukassa ja hän ei ollut tuntevinaankaan. Toisen ystäväni kanssa mentiin jonkinlaiseen shokkiin tästä ’petoksesta’ tai siihen liittyvästä pettymyksestä ja oltiin vielä aamullakin epäuskoisia, että oliko ystävämme ollut oikeasti samoissa pippaloissa. Yritimme viestillä kysyä asiaa, mutta vastausta ei saatu koskaan.
    Lopulta kuulimme parin kuukauden turhien yhteydenottojen ja mykkäkoulun jälkeen että hän oli päättänyt katkaista välit kanssamme, sillä olimme ”töykeitä ja pinnallisia” ihmisiä. Tästä on nyt 9 vuotta ja edelleen kirvelee, koska tapaus oli niin selittämätön. Olimme kuitenkin tukeneet toisemme läpi teini-iän pahimpien karikoiden ja pidetty ne lapsuudenkin salaisuudet omassa piirissä. Tämä ihminen otti yhteyttä n. vuosi sitten, jutteli mukavia facebookin kautta ja kyseli kuulumisia, mutta viestien vaihto oli vähintäänkin vaivaantunutta. En kehdannut kysyä mikä välirikon oikeasti aiheutti, sillä edelleen kuvittelen että elimme kaikki 9 vuotta sitten siihen astisen elämämme onnellisinta ja parasta aikaa.
    Tulipa sekava teksti! Anteeksi, herätti vain niin paljon ajatuksia 🙂

  10. ADHD-äiti kirjoitti:

    Minullakin on ollut monta ihanaa ystävää, etenkin lapsena ja nuorena. Välit ovat katkenneet useinpiin jo vuosikymmeniä sitten – yhtä lukuunottamatta.

    Oli todella pettynyt olo joutua kerta toisensa jälkeen petetyksi ja jätetyksi näiden ns. ystävien tahoilta viimeistään murrosiässä: Olin kuulemma ”tylsää seuraa, outo, lapsellinen, ja tyhmä.” En ollut kiinnostunut heidän laillaan vastakkaisesta sukupuolesta, eikä vaatteet + meikkaaminenkaan kiinnostanut puheenaiheiksi saakka. Minua kiinnostivat ihan erilaiset asiat, ja viihdyin silloinkin parhaiten kotonani.

    Ainoastaan yksi ystävä jäi kun jouduin muutaman kateellisen ja ahdasmielisen luokkakaverini järjestelmällisen kiusaamisen kohteeksi. Tähän osallistui yksi opettajakin. Yläaste jäi mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa todella traumatisoivana ajanjaksona, jolloin itsetuntoni ja luottamukseni ihmisiin murennettiin vähän kerrassaan olemattomiin.

    Lukion aikanakin saamani ystävät osoittautuivat väliaikaisiksi, ja yhteys katkesi pikku hiljaa heihin kaikkiin. Opin ajattelemaan että vika on minussa, enkä sen jälkeen luottanut enää keneenkään.

    Liian ”erilaisena” ja kilttinä, avoimena, ihmisenä olen joutunut aikuisena liian usein pettymään ihmisiin. Ystävät eivät olekaan olleet ystäviäni kun elämässäni on tullut vaikeuksia. Päin vastoin: moni heistä on oikein lyönyt lyötyä, eli minua. Syyttänyt asioista joita en ainakaan tietoisesti ole tehnyt heitä kohtaan väärin. Kaikkein pahinta on ollut luottamukseni pettäminen.

    Olen joutunut manipuloinnin, kritisoinnin, ja aiheettoman syyllistämisen kohteeksi myös työelämässä, varsinkin toisten naisten tahoilta. Syytä en tiedä. Olen aina pyrkinyt olemaan toisia kohtaan ystävällinen ja avulias, sekä tekemään työni niin hyvin ja rehellisesti kuin mahdollista. Ilmeisesti se on nykyäänkin paha asia? Samoin kuin se etten ”roiku” sosiaalisessa mediassa.

    Nykyään minulla ei ole ainuttakaan naispuolista ystävää johon voisin täysin luottaa. Onneksi aviomieheni on ollut jo 25 vuotta se uskollinen, luotettava, ja ymmärtäväinen ystävä, jota olen turhaan toisista naisista etsinyt.

  11. taru kirjoitti:

    Kiitos tästä tekstistä. Todella aito ja pisti miettimään. Iloista kevättä!

  12. Anna meren se selvittää kirjoitti:

    Ajatuksia herättävä kirjoitus.
    Elämäni aikana on myös ystävyyksiä enimmäkseen haalentunut.
    Ystäväsi kaltaisessa tilanteessa olin itsekin, eli sain lapseni yksin.
    Tuolloin ns. bileystävät itse häipyivät, mikä oli pettymys ja rankkaa huomata.
    No, tietenkään ystävyys ei ollut vankkaa tekoa.
    Pahempaa oli, että välit sisareeni katkesivat.
    Ovat poikki vieläkin, vaikka 10v on kulunut.
    Voi olla, ettei aina tajua millä tavoilla voi loukata, alleviivata omaa onneaan tai kiertää puukkoa haavassa. Sisareni vertasi miehensä uraputken huippuhetkeä ”vaikeudeksi” minun yksinodotuksen ja turvaverkottoman vanhemmuuden rinnalla.
    Hän ei tukenut tai vastannut umpiväsyn avunpyyntöviesteihin, mutta laittoi sekunnissa tekstarina omien lastensa joululahjatoivelistan.
    Uskon, ettei hän tajunnut, ja tämäntyyppinen julmuus kääntyy, että minä olin vain kateellinen.
    Eräs ystäväni – joka yhä on ystäväni – usein tavatessamme sohii arkaa paikkaa, eli kysyy lapseni bio-isän kontaktoinnista. Jota ei ole. Eikä tule. Ja toki asian raapiminen ei tuota hyvää mieltä.
    Olen asiasta sanonutkin.
    Luulen, että tuossa on silti ”lohdutan itseäni toisen kurjuudella” efekti. On kiva kuulla, että se sama kulma on (yhä) toisella enemmän pielessä.
    Raadollista.
    Asioilla on monta puolta.
    Empatia on vaikeaa, puolin ja toisin.

    Ja osassa ystävyys ja sisaruussuhteissa on se sama suhdanne. Jos aiemmin ns.vahvasta tuleekin heikko, se toinen ei tulekaan vastaan.

    Siitä olen samaa mieltä, että selite tai closure välirikolle auttaa eteenpäin.
    Mykkäkoulu on julminta vallankäyttöä.
    Toisaalta rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.

    Kaikki ystävyydet eivät kestä myrskyjä.
    Se on melko surkeaa huomata myrskyn keskellä.

  13. Pikkumyy kirjoitti:

    Hieno teksti todella vaikeasta ja kipeästä asiasta. Hyvä että sait itsellesi rauha ja asian päätökseen, sillä ilman sitä pistettä asia vaivaisi. Olet rohkea kun otit ns härkää sarvista, ex-ystäväsi tyyli ei ollut rohkeaa eikä reilua.

    Itse olen myös menettänyt ystävän ja se tuntuu edelleen (6v jälkeen) kurjalta ? mun ex-ystäväni mielestä meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Itse olin eri mieltä. Mutta olen oppinut elämään ilman häntä.

  14. Anna kirjoitti:

    Kiitos kaikille kommentoineille tarinoistanne ja kokemusten jakamisesta. Lämmittää sydäntä, että kerroitte myös vaikeista kokemuksista ja sitä kautta varmasti moni muukin huomaa, että tällainen ystävyyden katkeaminen ei ole aivan tavatonta. Kiitos teille jokaiselle <3

  15. Anne kirjoitti:

    Olen lukenut blogiasi useamman vuoden enkä koskaan kommentoinut, mutta nyt haluan kirjoittaa. Kuule, et ansaitse tuollaista ihmistä elämääsi <3 Välillä ystävien kanssa tiet vain vievät eri suuntiin, eikä muuta vaihtoehtoa ole. Vaikka karua, niin välillä elämämme jatkuu parempana ilman toista ihmistä, näin uskon sinunkin kohdallasi olevan. Koskettava kirjoitus.

  16. Samaistuin kirjoitti:

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Luin sen nopeasti, koska sana sanalta tajusin, että vihdoin joku on kokenut jotain samaa kuin minäkin! Minulla on hyvin samantapainen kokemus, mutta en harmikseni ole koskaan saanut välirikkoomme selitystä. Tällainen kokemus on murskaava ja vie aikansa, että pääsee asian yläpuolelle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *