Hae
Anna Liljeroos

Heräsin miettimään, kuinka pitkään olen taas kotona?

Kriisi elämästä putkahti yllättäen esiin

Meidän Helmin kuoleman jälkeen meni vain kolme päivää kun sain erittäin surullisia uutisia ystäväni Even (Queen of Eve) poismenosta. Eveliina oli pitkäaikainen blogikollegani joten suru on kova olen ollut asiasta hyvin järkyttynyt. Laitoimme sähköpostia vain muutamaa päivää aikaisemmin ja olemme tunteneet somen kautta parikymmentä vuotta. Olemme kulkeneet samoja polkuja Pakkotoiston keskustelufoorumilta ja Punttimimmeistä, FitFashionille, sieltä A-lehdille ja lopulta Vaikuttajamedialle, joten on vaikea uskoa, että hän on poissa. Otan osaa kaikkien muidenkin Even tunteneiden suruun. Halun lähettää halauksia jokaiselle hänen blogilukijalleen ja seuraajalle, jotka jäävät kaipaamaan häntä.

Et ole ikiunessa, et ole poissa,
olet tuhat tuulta puistikoissa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et ole jättänyt meitä, et ole vaiti,
olet lintujen laulu taivaalla,
olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaasi poskella.

Even yllättävän poismenon vuoksi omat ajatukset ovat olleet paljon siinä, että miten elämä voikin loppua yhtäkkiä. Ennen viime viikkoa en ollut edes ajatellut kuolemaa kun kaukaisesti, sillä se ei ole koskettanut meitä läheltä pitkään aikaan. Kirjoitin instagramiin alkuviikosta seuraavan tekstin:

Sitäpä tässä mietin, että lehdet kellastuu ja pakkasaamut lisääntyy 🍁🍂 Haalarit on hankkimatta sekä topat, pipot ja takit. Se jokavuotinen rahareikä kun lapset kasvaa 💸 Sitäkin mietin, että elämä on todellakin tässä. Se voi olla pois täysin yhtäkkiä, mitään varoittamatta. Elämä on kiireisissä syysaamuissa, sekasortoisissa pyykkiläjissä, kroonisessa rahapulassa. Se on koulun jälkeisissä läksyissä ja iltasaunan mietteissä, siinä samalla missä se on pienen vauvan tuoksussa ja lasten spontaanissa ilossa. Se on aviomiehessä joka seisoo vierellä elämän myrskyissä, tasapaksussa arjessa ja yhteisissä ilon hetkissä. Se on rakkaiden kainalossa, tässä juuri tänään. Iloitaan siitä ja rakastetaan. Juuri tänään ❤

View this post on Instagram

Sitäpä tässä mietin, että lehdet kellastuu ja pakkasaamut lisääntyy 🍁🍂 Haalarit on hankkimatta sekä topat, pipot ja takit. Se jokavuotinen rahareikä kun lapset kasvaa 💸 Sitäkin mietin, että elämä on todellakin tässä. Se voi olla pois täysin yhtäkkiä, mitään varoittamatta. Elämä on kiireisissä syysaamuissa, sekasortoisissa pyykkiläjissä, kroonisessa rahapulassa. Se on koulun jälkeisissä läksyissä ja iltasaunan mietteissä, siinä samalla missä se on pienen vauvan tuoksussa ja lasten spontaanissa ilossa. Se on aviomiehessä joka seisoo vierellä elämän myrskyissä, tasapaksussa arjessa ja yhteisissä ilon hetkissä. Se on rakkaiden kainalossa, tässä juuri tänään. Iloitaan siitä ja rakastetaan. Juuri tänään ❤ #päivänajatus #rakkaus #elämä #ruuhkavuodet

A post shared by ANNA | ÄITIYS URA MATKUSTUS (@annaliljeroos) on

Mitä haluan saavuttaa ja missä haluan olla, että ei jäisi mitään kaduttavaa?

Ennen viime viikkoa olin ajattellut, että kaipaan enemmän töitä. Olin ajatellut, että voisin mennä täysipäiväisesti töihin vaikka samantien jos hyvä tilaisuus tulee eteen. Olin ajatellut, että pitää takoa kun rauta on kuumaa heti valmistumisen jälkeen ja mennä pöhinällä eteenpäin. Sitten heräsin siihen, että jos tämä olisi viimeinen päiväni niin olisinko mielummin enemmän kotona ja läsnä vielä pienille lapsilleni vai olisinko luomassa uraa? Nauttisinko nyt siitä, että saan kasvattaa lapsia ja tehdä kotoa käsin pienempää määrää töitä ja tienata vähemmän vai olla enemmän poissa ja kantaa paksumpaa palkkapussia? Suuria kysymyksiä, joihin etsin vastauksia mylläävästä mielestäni. Juuri nyt en osaa vastata kysymykseen kuinka kauan olen siis kotona. Vähän väliä meinaan purskahtaa itkuun, että en ole valmis lähtemään ja miksi Even elämä loppui niin varhain.

Elätkö sinä niin, että jos tämä päivä olisi viimeisesi niin sinulla ei jäisi mitään kaduttavaa? Vai muuttaisitko suuntaa ja tekisit jotain toisin?

Meidän Helmi on poissa

Koiran saattaminen viimeiselle matkalle on omistajan raskain velvollisuus

Meidän perheen elämä mullistui viime viikon lopulla kun vähän väsyneen olonen, pian 13-vuotias laikakoiramme Helmi alkoi vuotaa verta. Narttukoiralle tämä ei tietystikään ollut ihme mutta hänen ikäiselleen se oli jo hälytyskellomme alkoivat soida. Ei meillä ollut nähty juoksuaikaa enää vuosiin. Kesällä muutaman tahran tiputtelun olimme laittaneet hormonitoiminnan loppumisen piikkiin. Tällä kertaa oli selvää, että kyse on jostain muusta.

Meidän ensimmäiset vauvat oli koirat

Helmi syntyi joulukuussa 2006 ja tuli meille vuoden 2007 alussa, noin kahdeksan kuukautta Anttonin jälkeen. Meidän ensimmäinen koiramme Antton oli hurmannut meidät mutta koimme että hän oli aina niin surusilmäinen jäädessään yksin, että ajattelimme että hän kaipasi koirakaveria. Toinen koira oli tervetullut ja pian meillä olikin vajaan vuoden ikäerolla kaksi ihanaa pystykorvaa. Sekarotuinen Antton sai ”pikkusiskon”, valkoisen ja kauniin neidon, itäsiperianlaika Helmin. Helmi kasvoi nopeasti Anttonin ohi ja otti emännän paikan talossa. Koirat täydensivät meidän nuoren parin onnea ja vuonna 2008 saimme varsinaista perheenlisäystä ja esikoisemme. Meillä oli ihana kasvava perhe, jota koirat ovat olleet osa alusta alkaen.

Yhden matka päättyi vaikka emme olleet valmiita

Lopulta kaikki tapahtui hyvin nopeasti sillä lääkärikäynnillä meille selvisi Helmin munasarjasyöpä ja toivoton tilanne. Mitään ei ollut tehtävissä ja olisi inhimillisintä päästää hänet kärsimyksistä eikä pitää meidän luona vain meidän vuoksi. Helmi pääsi kotiin vielä viimeiseksi yöksi ja kaikki halimme häntä ja annoimme hänelle hoivaa ja rapsutuksia. Otimme muutamia valokuvia ja sitten oli aika. Menimme mieheni kanssa yhdessä Viikin eläinsairaalaan ja lapset jäivät mummolaan. Tulimme takaisin tyhjin käsin, pelkkä hihna mukanamme. Olimme käyneet läpi elämämme raastavimman tapahtuman kun sanoimme Helmille hyvästit. Hän lähti rauhallisesti äidin ja isin syliin nojaten ja silitimme häntä viimeiseen asti. Itku on virrannut sen jälkeen ja olo on epätodellinen. Ei ole ihme kun sanotaan, että koiran saattaminen viimeiselle matkalle sitä tarvittaessa on koiranomistajan raskain ja suurin velvollisuus. Koko perheemme suree suuresti rakkaan perheenjäsenen poismenoa.

Helmi oli kaunis, lempeä ja perherakas koira

Olimme puhuneet lasten kanssa esimerkiksi saunan lauteilla istuessamme usempaan otteeseen, että meidän koirat ovat jo vanhoja. Olin valmistellut lapsia siihen, että lemmikit eivät elä ikuisesti ja puhunut siitä, että joku päivä koittaa kun he menevät pois. Luulin kuitenkin itsekin, että siihen on vielä aikaa. Sitä paitsi Helmihän oli Anttonia nuorempi eikä hänelle ollut lainkaan niin paljon harmaita hapsia. Vakava sairaus tuli meille täytenä yllätyksenä vaikka muutamia merkkejä näin jälkikäteen ajateltuna olikin ilmassa.  Syöpä on kuitenkin hiljainen ja salakavala sairaus ja valitettavan yleinen. Se vei elämäniloisen koiramme luultavasti kuukausissa. Antton on ihmeissään ja etsii Helmiä mutta auttaa meitä surutyössä kun on yksi turkki johon voi painaa pään suuressa koiraikävässä.

Sellaista tänne. Surullista mutta kuitenkin niin tärkeää, että halusin kertoa. Kuvat ovat vuosien varrelta <3